Tenerifen vaellus barefooteissa – 100 km ja yksi haaste toisensa perään

Onko barefoot-kengissä mitään järkeä monipäiväisellä trekillä? Nikola lähti ottamaan selvää omakohtaisesti — spontaani reissu Teneriffalle, liian painava rinkka ja yllätyksiä, joita hän ei osannut odottaa.

Mitä tapahtuu, kun päätät marraskuussa spontaanisti lentää sadan kilometrin kävelylle? Pääseekö Teneriffan korkeimmalle huipulle, Pico de Teidelle, oikeasti ilman lupaa? Ja onko ylipäätään hyvä idea vetää jalkaan barefoot-kengät?

Miksi juuri kävellen?

Viime vuodet kävely meidän kukkuloilla ja isommillakin vuorilla on ollut yksi lempipuuhistani. Jostain syystä itseni rääkkääminen jossain jyrkässä nousussa näkymien ja (ennen kaikkea) ruoan toivossa tuntuu minusta loistavalta ajankäytöltä. Välillä mietin, että voisin viettää jonkun loman myös muuten kuin kävelemällä jonnekin. Ehkä voisin vain maata jossain resortissa ja kääntyä aurinkotuolissa puolen tunnin välein. Ongelma on vain se, että ruoka – olipa se sitten repusta kaivettua tai ”vuoristolisällä” ostettua – maistuu yksinkertaisesti parhaalta sen jälkeen, kun olet kokenut muutaman kerran kliinisen kuoleman.

Tällä filosofialla ja yhdellä lomaviikolla, joka oli pakko pitää, päädyin melkein sattumalta Teneriffan GR 131 -reitille. Odotin innolla nousua Espanjan korkeimmalle vuorelle, paellaa, aurinkoista säätä ja mukavia ihmisiä. Lopulta kaikki meni kuitenkin vähän toisin…

Barefoot-kengät vuorille? Miksei!

Teneriffalle voi matkustaa ympäri vuoden, mutta meidän talvemme aikaan täällä on täydelliset olosuhteet patikointiin. Lämpötila on sopivasti vähän yli 20 astetta – ja samalla tarvitsee kantaa vähemmän vettä selässä.

Jos sinulla on sama ”harrastuspaketti” kuin minulla – rakkaus vuoriin ja rakkaus barefoot-kenkiin – törmäät ennemmin tai myöhemmin ongelmaan: mitkä kengät vuorille, kun meille on aina toistettu, että vuorille tarvitaan tukeva kenkä.

Kun pakkasin GR 131:lle, päätin vain ottaa ne mukaan. Ajatus kävellä jäykissä kengissä nimittäin oikeasti pelotti. Siis: olen viimeisen viidentoista vuoden aikana kokeillut erilaisia tukevia merkkikenkiä – ja kaikista niistä sain ennemmin tai myöhemmin rakkoja. Nízké Tatry -vaelluksen jälkeen jätin jopa yhdet sellaiset kengät roskisten viereen trekin lopussa.

Minulla maastokenkien ”koe-esiintymisen” voittivat SALTIC OUTDOOR FLAT. Kaikista markkinoilla olevista sporttisemmista paljasjalkakenkäversioista ne olivat minulle mukavimmat. Aiemmilta reissuilta tiesin myös, etteivät ne paina mistään, ne ovat ison reunasuojan ansiosta kestävät ja selviävät myös pienestä sateesta. Kävelin niillä päiväretkiä ja aina kaikki oli ok. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun tiesin edessä olevan kunnon nousumetrejä ja noin sata kilometriä.

Mitä pakata Kanarialle talvella

Lämpötilat vaihtelevat täällä suorastaan kesäisistä oikeasti talvisiin. Mitä lähempänä olet Espanjan korkeinta vuorta, sitä matalammaksi lämpötila laskee – ja se menee myös pakkasen puolelle. Siksi mukaan pitää pakata myös asioita, jotka ensi silmäyksellä tuntuvat turhilta… kuten hanskat. Vaatteissa pakkaan siis kaiken shortsien ja untuvatakin väliltä.

Telttailua siedetään täällä kansallispuiston ulkopuolella, joten pakkaan teltan, makuualustan ja makuupussin. Retkikeitin ja muutaman päivän ruoat ovat pakolliset. Tämä on myös saari, jossa on vesipulaa, joten valmistaudun henkisesti kantamaan isompaa vesimäärää selässä. Tietysti mukaan tulevat myös vaellussauvat, ensiapupakkaus ja kosteuspyyhkeet. Yhteensä tästä tulee 12 kg.

Ensimmäinen päivä: Kaasukartussi-missio

Saapumisen jälkeen siirryn saaren pohjoisosaan ja majoitun halvimpaan hostelliin. Valitettavasti halvin tarkoittaa täälläkin 800 Kč. Seuraavan aamupäivän käytän kokonaan kaasukartussin metsästämiseen. Ajan paikallisella joukkoliikenteellä ristiin rastiin koko kaupungin, ja kun alan jo hyväksyä sen, että olen kuin Reese Witherspoon elokuvassa Villi vaellus, Decathlonin myyjä lähettää minut vielä Merlin-nimiseen liikkeeseen, josta kartussi oikeasti löytyy. Onneni onnettomuudessa: vain 500 g. Reppuuni ei mahdu nyt enää edes paperinen nenäliina, ja lähden bussilla reitin alkuun. 

Päätin aloittaa La Esperanzasta, mutta voit lähteä myös Aronasta tai pidentää reittiä oman maun mukaan. Kun vihdoin lähden suurella fanfaarilla, kello on jo yli puolenpäivän. Hikoilen malttamattomana ensimmäiseen nousuun ja repun paino yllättää ikävästi. Heti kun sujahdan metsään, kohtaan kolme ihmistä – sen jälkeen ei ketään. Olin jotenkin kuvitellut, että täällä olisi vilkkaampaa. Huolettaa myös tuuli… oksat taipuvat ja etsin turhaan paikkaa, johon teltan voisi pystyttää. Pelastuksekseni – kuten jo lukemattomia kertoja – tulee mapy.cz. Löydän suojakatoksen ja suuntaan sinne. 

Yön rohkeuskoe

En ole vielä tunnustanut sinulle yhtä asiaa. Tämä reissu oli minulle haaste. Ei siksi, että olisin liikkeellä yksin, vaan siksi, että päätin nukkua yksin ulkona. Se oli pelottanut ja jarruttanut minua vuosia. Nyt minusta tuntui jotenkin, että oli aika murtaa tämä kirous. 

Kun saavun katokselle, löydän sieltä kaksi poikaa. Arvaa mistä he ovat? Aivan, meiltä. Myönnän ilman kidutusta, että olen aika iloinen – myös siksi, että katoksessa on katto. Siirrän rohkeuskokeeni seuraavaan yöhön. Aamulla tuulesta ei ole jälkeäkään, sanomme heipat ja lähdemme eri suuntiin. Tämän päivän tavoitteeni on 20 km päässä oleva vesipaikka. 

Toinen päivä: Salticeilla kulkee

Koko päivän kävelen metsässä. Ensin nousen 800 korkeusmetriä ja sitten laskeudun ne kaikki takaisin alas. Salticeilla askel kulkee hienosti. Välillä Teide jo pilkahtelee, mutta matkaa on vielä reilusti. Tapaan taas vain muutaman ihmisen ja nautin ajasta metsässä. Kun saavun veden luo, alkaa jo hämärtää. Pystytän teltan nopeasti ja teen illallisen. Omituista kyllä, tunnen oloni turvallisemmaksi vähän matkan päässä katoksesta, jossa kukaan ei näe minua. Menen makuulle noin seitsemältä illalla, ja edessä on noin kaksitoista tuntia ”arkkuteltassani”. Metsä ei oikeastaan pelota minua – ja ne muut pelot tukahdutan väkisin. Mitä muutakaan tässä tilanteessa voi? Tietysti herään jokaiseen epäilyttävään ääneen = jokaiseen ääneen, mutta onneksi olen väsynyt, joten nukun olosuhteisiin nähden melko hyvin. 

Kolmas päivä: Kuumaisema ja karmiva luola

Kolmantena päivänä lähden ylpeänä siitä, että selvisin, taas eteenpäin. Reitti kulkee ensin melko tasaisesti ja sitten alkaa loputon nousu. Kun saavun ravintolaan kansallispuiston rajalla, tankkaan pihvillä ja jälkiruoalla. Minulla on dilemma, mitä seuraavaksi… Lopulta ystävän suosituksesta päätän jatkaa, vaikka tiedän, että telttailu on siellä kielletty. Tavoitteeni on Montana Blanca -luola. 

Maisema muuttuu lähes kuumaiseksi, eikä ihmisiä näy taaskaan juuri missään. Ajattelen, että hätämajoitteessa on varmasti joku. Ei ollut. Saavun sinne melkein pimeällä, etsin paikkaa hetken – se on aika piilossa ja rehellisesti… aika pelottava. Rauhaa ei lisää se, että näen kaksi siluettia juoksemassa jossain yläpuolellani vuorilla. En pystytä telttaa, koska en löydä täältä ainuttakaan hämähäkkiä. Täällä tuulee ja on melko kylmä. Tänään arvostan untuvamakuupussiani. Suunnitelmana herätä kahdelta ja lähteä kolmelta kohti Teiden auringonnousua menen nukkumaan. Tai ainakin yritän, mutta uni ei tule ja törmään erikoiseen ongelmaan. Täällä on uskomattoman hiljaista. Niin hiljaista, että kuulen, kun hius kääntyy hupussa ja kun sydän hakkaa. Torkahdan ja herään vuorotellen, ja kahdelta yöllä nousen kuin zombi istumaan ja keitän puuron.

Neljäs päivä: Kun barefoot-kengät sotkevat suunnitelmat

Ennen kuin lähden, kuulen muiden innokkaiden askeleita ja ääniä. Puoliksi valvotun yön jälkeen kerään kaikki voimani ja lähden minäkin. Nousu on aluksi loiva. On pimeää, mutta kuu ja tähtitaivas valaisevat polkua. Täytyy sanoa, että tunnelma oli lähes maaginen. Pohdintani keskeyttävät puistonvartijat. Netin ”viisaiden” neuvojen mukaan, joiden mukaan auringonnousulle lupaa ei kuulemma tarkisteta, en ollut stressannut sen hankkimisesta erityisemmin. No, tarkistetaan kyllä. Nuori espanjalainen antaa minun rekisteröityä sivuilla ja luulen, että se on siinä. Mutta hän tarkistaa kaikilta myös varusteet. Minulla on kaikki, mitä vain keksii… kunnes hän katsoo kenkiäni. Aavistan, ettei hän tule riemastumaan. Mutta että hän sanoo, ettei päästä minua ylös niiden takia – sitä en odottanut. Seison siinä kuin joku olisi kaatanut päälleni ämpärillisen kylmää vettä! Kokeilen taktiikkaa rationaalisesta ”osaan kävellä näillä” aina koiranpentusilmiin, mutta mikään ei toimi. Vaikka olen lähellä itkua, hän ei näe minulta kyyneltäkään. 

Mitä nyt? Yömarssi ja kylmä

Minulle tulee kylmä, koska olen seissyt siinä jo hetken, joten minun on pakko keksiä vaihtoehtoinen suunnitelma. Minun täytyy palata vähän takaisin ja liittyä sitten uudelleen GR 131:lle. Matkalla alas kohtaan ihmisiä, jotka ovat menossa ylös, ja sydän hakkaa kiukusta. Pysähdyn hetkeksi ja katson ylös. Rakastan tähtitaivaan katselua, ja päätän nauttia ainakin tästä odottamattomasta yöretkestä. Marssin ja marssin, minulla on koko ajan kylmä, mutta minulla ei ole enää mitään lisää, mitä voisin pukea päälle. Kahdentoista kilometrin jälkeen saavun retkeilykeskukselle, jossa on myös ravintola ja hotelli. Mielessäni toivon kahvia ja aamiaista – kello on melkein kahdeksan ja aurinko alkaa jo nousta. Astun hotellin ovesta sisään, mutta minut käännytetään heti: he tekevät ruokaa vain majoittuville. Se ärsyttää minua todella. Munien sijaan syön siis päivän toiseksi aamiaiseksi flapjackin. Ulkona lämmitän jäätyneillä sormilla lämpötyynyä ja varaan majoituksen 13 km päässä olevaan Vilafloriin. Heitän reitin karttaan ja lähden lyhintä tietä – ja mitenpä muuten kuin ylämäkeen.

Miten kerätä kaikki epäonni yhteen päivään

Aurinko alkaa onneksi jo lämmittää. Kun kytken puhelimen varavirtalähteeseen, huomaan, ettei puhelin lataudu ollenkaan. Akku näyttää 15 % ja otan kuulokkeet pois korvista. Tajuan, että jos puistonvartija olisi päästänyt minut Teiden huipulle, se olisi tarkoittanut vielä yhtä yötä ulkona – ja ilman puhelinta. Ehkä tämä menikin lopulta niin hyvin kuin mahdollista. En vielä aavista, millaiselle reitille olen lähdössä. Kun etsin reittiä nopeasti, en huomannut, että yksi osuus on vain katkoviivalla eli merkitsemätön. Se on kivikkoinen alamäkireitti, jossa ei ole mitään merkintöjä – vain välillä tallautunut polku… ja välillä ei yhtään mitään. Kaivan puhelimen esiin usein, jotta tiedän pysynkö oikeassa suunnassa. Kun pääsen päätielle, huokaisen helpotuksesta. Viimeinen haaste ovat kiviset portaat laskeutuessa Vilaflorin kylään. Siellä väsyneet jalkani protestoivat jo kunnolla ja kenkien ohut pohja ei varsinaisesti auta, mutta riittää kun muistan Santiago-reissun kantapään kokoisen rakon – ja heti kulkee paremmin. Luulen, että tämä riittää tältä päivältä. Heti kun saavun majoitukseen, puhelimeni romahtaa. Väsyneenä ja nälkäisenä lähden ensimmäiseen ravintolaan syömään kunnon ruokaa.

Viides päivä: Finaali meren äärellä

Viimeisenä päivänä minulla on enää 18 km Aronaaan. Reitti kulkee ensin metsän läpi, enkä kohtaa ketään. Sitten se laskeutuu kohti rannikkoa, ja ihailen upeita näkymiä. Sieltä pääsen bussilla Los Christianosiin, jossa minulla on kahdeksi yöksi Airbnb. Haluan levätä ennen lentoa ja ottaa vähän aurinkoa.

Miten jalkani voivat – ja mitä tekisin ensi kerralla toisin?

Pääsin perille tyytyväisenä, ilman rakkoja ja kaikki kynnet tallella. Kengätkin näyttävät – kun ne puhdistaa kunnolla – melkein uusilta. Mutta etten vain kehuisi: trekin kaksi viimeistä päivää kuljettiin paljon kivillä, ja ohuella pohjalla se oli välillä ärsyttävää. Tätä voi helpottaa laittamalla kenkään pohjallisen (valmistaja myy sitä). Silloin kengästä tulee tukevampi. Kengän päällinen pysyi kaikkien kilometrien jälkeen koskemattomana. 

Jälkikäteen, muutamaa kuukautta myöhemmin ja muiden vaellusten viisaampana, pakkaisin vähemmän vaatteita: kahdet housut riittää ja sukat myös. En suosittelisi telttaa, joka näyttää arkun muotoiselta. Se on uskomattoman epäkäytännöllinen – siinä ei voi edes istua, saati vaihtaa vaatteita. Lisäksi on heti selvää, että teltassa on vain yksi ihminen. Ulkona nukkuessa opin huijaamaan valppaita aistejani korvatulpilla ja unimaskilla. Kokeile, se on loistavaa! Älä huoli, moottorisahan ääni kyllä herättää sinut silti. 

Entä muut asiat, joita olin suunnitellut? Paellan osalta kiersin lukemattomia ravintoloita, mutta kukaan ei tehnyt sitä yhdelle hengelle. Ihmisten suhteen yllätyin siitä, miten tyhjä koko reitti oli, joten en saanut yhtään uutta ystävyyttä mukaani. Mukaan tarttui kuitenkin paljon kokemuksia, selätetty rohkeuskoe ja palanut takapuoli. No sanopa: tuollaista seikkailua et koe hotellialueella.

Jos haluat lukea lisää faktatietoa Teneriffan ylityksestä, tässä on artikkeli. 

Artikkelin ja kuvien tekijä on Nikola Cejnarová – sairaanhoitaja, joka rakastaa matkustamista, vuoria ja kahvia. Löydät hänet joko jostain huipulta tai Instagramista.