260 kilometriä, 10 päivää ja yhdet barefoot-kengät. Buen Camino!

Tarinat ja tuotemerkit Kävely, liikunta ja terveys

Miltä tuntuu lähteä barefoot-kengissä kuuluisalle pyhiinvaellukselle Santiago de Compostelaan?

Tiedätkö sen tunteen, kun tekisi mieli heittää kaikki sikseen, irtisanoutua ja vain lähteä? Jonnekin. Ihan minne tahansa. Kunhan pois. No älä jää jahkailemaan – lähde! Kuulostaa kliseeltä motivaatiovihkosesta, mutta älä huoli: tässä jutussa kävelyreissusta Espanjan pyhiinvaelluskohteeseen Santiago de Compostelaan ei ole luvassa syvällisiä pohdintoja elämän tarkoituksesta eikä kuvia rantapötsien esittelystä.

Minä vaihdoin sen kaiken seikkailuun jalan Portugalin ja Espanjan rannikkoa pitkin – ja vieläpä marraskuussa, vuoden sateisimpana kuukautena. 260 kilometriä vastikään parantuneen nilkkatulehduksen jälkeen, ilman treeniä, 10–12 kilon lasti selässä ja barefoot-kengissä. Mitäpä sitä kaunistelemaan: suunnitelma oli täydellisen harkitsematon. Jos samanlainen seikkailu kutkuttaa, anna mennä.

Jotta voisin jakaa matkan ilot, surut ja kipeät jalat jonkun kanssa, suostuttelin ystäväni Hankan lähtemään mukaan tallustelemaan. Ja matkan varrella seuraamme liittyi vielä Karel – yllättäen ja kutsumatta. Mutta siitä myöhemmin.

Kunnolliset varusteet ovat kaiken perusta

Pyhiinvaeltajien sivustoilla kerrotaan, että tärkein varuste kävelypyhiinvaellukselle ovat ennen kaikkea kunnon kengät. Eli goretex-vaelluskengät vaimennetulla pohjalla, joka kävelee puolestasi, olisivat se ihanne. Mutta minun jääräpäiselle, vasta barefootiin rakastuneelle minälleni voit puhua mitä vain – se kulkee silti omia polkujaan. Tässä ihan kirjaimellisesti. Neuvotaan myös, ettei kannata raahata mukana painavia tavaroita, kerätä matkamuistoja ja muuta turhaa. Arvaa paljonko minun rinkkani painoi – ja kuinka suuri osa siitä oli ”muistokiviä”.

Mutta kyllä, varusteet ovat kaiken perusta. Hyvin pehmustettu rinkka, joka tukee maastossa eikä itse paina liikaa (luota klassisiin ulkoilumerkkeihin – selkäsi kiittää). Tekniset vaatteet, ettet tuoksu kilometrien päähän jo ensimmäisen päivän jälkeen (paljon kehuttu merinovilla osoittautui oikeasti toimivaksi). Ja ennen kaikkea – kunnollinen sadeviitta. Koska sää voi olla petollinen myös Espanjassa. Kuka olisi arvannut? Emme ainakaan me...

Mistä minne ja mitä reittiä Camino de Santiagolla

Tämän pyhiinvaelluksen hauska erikoisuus on se, että määränpää on kyllä vain yksi – se kuvankaunis katedraali Pohjois-Espanjassa – mutta alkupisteitä on satoja. Oikeastaan tuhansia. Voit nimittäin aloittaa vaikka omalta kotioveltasi ja lähteä yksinkertaisesti kohti Santiago de Compostelaa. Ennemmin tai myöhemmin törmäät suloisiin keltaisiin nuoliin, jotka opastavat sinua koko matkan. Ja usko pois: kun alat etsiä keltaisia nuolia, niitä alkaa yhtäkkiä ilmestyä kaikkialle.

Reittejä kulkee myös Tšekin läpi. Jos haluat kurkata, alkaako jokin reitti vaikka parvekkeesi alta, voit katsoa tšekkiläiseltä sivustolta Ultreia, josta löydät kattavasti tietoa matkasta eli caminosta.

Kyse ei ole enää pitkään aikaan ollut vain uskovien pyhiinvaelluksesta. Caminolla kohtaat uskomattoman kirjon ihmisiä, ja jokaisella on oma tarinansa, jonka he jakavat mielellään. Meillä oli valitettavasti aikaa sekä matkaan että muiden tarinoihin rajallisesti, joten valitsimme yhden kaikkein kuljetuimmista reiteistä – lähtö Portugalin Portosta, noin 260 km. Marraskuu ei ole ihan se ihanteellisin valinta pitkille kävelyvaelluksille – saati sitten vieraassa maassa, jonka yllätyksistä sinulla ei ole hajuakaan. Mutta juuri sitähän seikkailu on. Joten Buen Camino!

Ensimmäiset kilometrit, keho ilmoittelee ja Karel syntyy

Sataa. Sataa jo illalla, kun löydämme Porton värien, kaakeleiden, korkin ja viinin kauneuden. Ja sataa myös aamupäivällä, kun etsimme paniikissa credencialia eli pyhiinvaeltajan passia (matkan aikana keräät siihen leimoja, ja sen avulla sinulle myös järjestyy puhdas sänky pyhiinvaeltajien majataloissa, joita kutsutaan albergueiksi). Ja niin testasin ensimmäistä kertaa omien nahkaisten barefoot-kengistäni vedenpitävyyden. Ne pitivät kyllä kunnioitettavan pitkään. Ensimmäiset kilometrit puista kävelyreittiä pitkin meren äärellä sujuivat loistavasti. Lopulta ne kuitenkin antautuivat. Annoin sen niille anteeksi, koska kun vettä tulee ylhäältä, sivulta ja alhaalta, olet aika lailla vailla mahdollisuuksia. Sen todistivat myös Hankan läpimärät pro-vaelluskengät.

Ensimmäinen päivä. Ensimmäiset 22 km. Ensimmäinen läpimäräksi kastuminen. Ilo ja innostus vuorottelivat ajatusten kanssa: Ei hitto, kävelläänkö me tässä sateessa vielä 240 kilometriä? Vielä 9 päivää? Tämä rinkka on jotenkin raskas. Nämä barefoot-kengät eivät ehkä olleet paras idea. Sadeviitta ja tuuli eivät ole varsinaisesti kavereita. Mutta se ei koskaan kestänyt kauaa. Näkymät merelle ja jokainen seuraava läpimärkä, naurava pyhiinvaeltaja Buen Camino -tervehdyksineen eivät antaneet synkille ajatuksille mahdollisuutta. Camino on nimittäin juuri sellainen kuin siitä teet. Ja miksi murehtia sellaista, mihin et kuitenkaan voi vaikuttaa. Joten eteenpäin!

Näin kauniisti se sujuu siihen asti, kunnes pää, hartiat, polvet ja lonkat alkavat ilmoitella itsestään – ja kunnes tapaat Karelin. Karel liittyi seuraamme jo toisena päivänä. Me taisimme miellyttää häntä, ja hän kutsui myös kaverinsa, joten meillä asettui asumaan heti useampi. Jalkapohjien herkimmille kohdille. Matkaseuraa, joka naurattaa.

Mutta tiedätkö mitä? Vasemmalla kohisee meri ja sinä jatkat askel askeleelta eteenpäin, koska haluat – kukaan ei pakota – ja rakoista huolimatta se on ihanaa. Satoi tai ei. Sattuipa tai ei. Deadlinet, tekemättömät tehtävät ja Karel putoavat mielestä, ja tilalle jää ihmisen olemassaolon ainoa oikeasti tärkeä kysymys: Mitä me syödään?

Sade sataa ja viini parantaa

”Sataa kunnolla, kaikki sattuu ja eniten sattuu alamäessä.” – tältä näyttävät muistiinpanoni matkan puolivälistä. Mutta karma toimii, ja huonoa seuraa aina hyvä. Joskus ihan näennäisen pieni asia riittää palauttamaan hyvän fiiliksen. Aurinko pilkahtaa. Näet sateenkaaren. Vastaan tulee lehmälauma. Joku ottaa sinusta kuvan keskiaikaisen kivikirkon edessä, eikä sinun tarvitse tyytyä vain kiusalliseen selfien. Tai riisut kengät hetkeksi ja juot hyvän kahvin. Suosittelen antamaan itselle tällaisen pienen ilon joka päivä – ja päättämään päivän lasilliseen herkullista portugalilaista/espanjalaista punaviiniä. Tai kolmeen.

Matkan varrella kahviloissa ja ravintoloissa ollaan tottuneita pyhiinvaeltajiin. Pienellä lisähymyllä he heltyvät ja antavat sinun vaikka kuivata kenkiä lämpimän takan ääressä. Portugalin reitin varrella tällaisia paikkoja on onneksi riittävästi. Kenenkään mielestä ei ole outoa, että rinkkasi roikkuu märkiä sukkia täynnä ja että sisään astuessasi ympärillesi muodostuu pieni valtameri – joskus vedestä, joskus hiekasta. Vaikka suurin osa paikallisista ei ole koskaan kävellyt caminoa, he suhtautuvat pyhiinvaeltajiin kunnioituksella ja ymmärryksellä.

Pyhiinvaelluksen ehdoton etu on majoitus eli albergues, joita on ripoteltu reittien varrelle suunnilleen niin, että joka päivälle osuu jokin. Tai ainakin joka toiselle. Ja vaikka Portugalissa tai Espanjassa ei ole tapana pitää lämmitystä päällä, albergueissa on talvea ja sadetta varten takka tai lämpöpattereita. Ja se yleensä riittää siihen, että sukat, kengät ja paita kuivuvat yön aikana.

Pidä jalat lämpiminä

”Pitäkää huolta itsestänne ja ennen kaikkea pitäkää jalat lämpiminä”, Hankan isä hyvästeli meidät ennen lähtöä. Helppo sanoa – kokeilepa itse, kun sataa niin, ettei ole mitään väliä hyppäätkö lätäkön yli vai astutko siihen. Mutta maailma on silti kaunis, vaikka ontuisit ja Karel muistuttaisi itsestään jokaisella askeleella.

Tämä muistuttaa minua siitä, että netistä löytyy paljon hyviä vinkkejä jalkojen hoitoon kävelypyhiinvaelluksella. Esimerkiksi kahdet sukat päälle, jotta jalkapohja ei hankaa niin paljon eikä rakkoja synny. Se toimii, oikeasti. Harmi vain, että tajusin sen vasta matkan puolivälissä. Mutta täytyy sanoa, että minun barefoot-Karelini oli Hankan useampaan verrattuna vain pieni salamisiivu, joka suostui neuvotteluun ja katosi kahdessa päivässä. Hanka, niissä suositelluissa vaimennetuissa vaelluskengissä, sai niiden kanssa paljon enemmän ”hauskaa”.

Toinen ihme on teippaus, joka voi helpottaa kipeää polvea ja sitä kautta myös lonkkaa. Kunnes alkaa sattua se toinen. Ja uskomaton pelastaja on kehäkukkavoide. Ja jalkapohjien rasvaaminen aamuin illoin. Uskoin, että tästä tavasta tulisi minulle rutiini myös kotona. Onhan niiden jalkojen hoitaminen, jotka kantavat sinua koko elämän, aika olennaista. Mutta tiedäthän: jos muistan kerran viikossa, sekin on jo paljon. Älä ole kuten minä.

Arjen pienten hetkien ilot

Kahdestaan kulkemisessa on puolensa. On joku, jonka kanssa jakaa ne tuhannet innostuneet, uteliaat ajatukset elämästä, jolle valittaa kehon kolotuksista ja jolle toistaa kerta toisensa jälkeen, että on nälkä. Mutta on äärimmäisen tärkeää löytää tasapaino. Koska joskus – ja matkan loppua kohti yhä useammin – syntyy luonnollinen tarve hiljaisuuteen ja kävelyyn. Eteenpäin. Yksin. Omien ajatusten tunnustuksessa.

Ja joskus taas pitää rikkoa nämä syvään uppoutuneet hetket täysin absurdilla, puhtaalla ilon hetkellä. Kun toinen teistä päästää yllättäen vuosisadan lauseen: Hei, minusta tuli miljonääri, omistan kaksi jättimäistä uima-allasta. Kengissä! Tai kohtaat 70-vuotiaan mummon pitkässä softshell-hameessa essun sijaan; hän kävelee caminoa jo neljättä kertaa, ja sinä imet itseesi maailman viisautta – ja pelkoa luteista. Lopulta saat häneltä puhelinnumeron ja lupauksen, että jos joskus tulet Australiaan, sinulla on paikka missä nukkua. Jos hän voisi, hän varmasti leipoisi meille pullatkin. Hänen 600 km:n matkansa Lissabonista sandaaleissa tekee meidän 260 kilometristä ja puolikkaasta iästä ihan täyttä pehmeyttä. Kunpa olisin joskus kuin hän.

Ollaanko me jo perillä?

Kävelimme päivässä noin 30 km. Alussa se 260 tuntui käsittämättömän kaukaiselta. Ja mitä enemmän kilometrejä jäi taakse, sitä enemmän kasvoi innostus siitä, että maali lähestyy. Mutta kun se alkoi olla jo vaarallisen lähellä, tuli tilalle pettymys siitä, että koko seikkailu joskus päättyy. Ja samalla uteliaisuus: miltä tuntuu saapua perille ja seistä katedraalin edessä. Viimeiset kilometrit olivat iloisia. Sää vaihteli kuin huhtikuun taivas, eikä meitä enää kiinnostanut. Eikä sekään, että saavuimme katedraalille pitkän kiertotien kautta. Koska yhtäkkiä se oli siinä. Kaikessa kauneudessaan. Ja me myös. Se oli uskomattoman autuas tunne pienestä suuresta voitosta – ja samalla surua siitä, että se hitaasti mutta varmasti päättyy.

Camino tuo mukanaan paljon raskaita mutta kauniita hetkiä, väsymystä, uupumusta, nälkää, surua ja ikävää – mutta ennen kaikkea naurua ja iloa. Ymmärrät, miten uskomaton ihmiskeho on. Kuinka kiitollisia meidän pitäisi sille olla. Että jos jokin sattuu, siihen on syynsä – ja usein olemme itse syyllisiä. Esimerkiksi väärin valituilla kengillä. Mutta se ei ole minun tapaukseni: barefoot-kengissä kulkeminen oli aivan loistava idea.

Lähtisinkö uudestaan? Totta kai – vaikka heti huomenna!

Camino de Santiagon käveli myös valokuvaaja, seikkailija ja revontuliopas Marek Rybář. Hän taittoi koko 110 km:n matkan mukavasti mallissa XERO SHOES HFS.

Katso hänen videonsa matkalta: